syvimmät anteeksivastaanottoni

Noniin hyvät lukijat.

Pitkästä aikaa taas kirjoittelen. On ollut kaikenlaista kiirettä, en ole päässyt telkkarin ääreen torstaisin (perkeleen työt- mutta keikkamuusikkona ei tämän blogin takia aivan uhrautua) ja sitten vielä bloggeri sekosi enkä voi jostain syystä editoida postauksiani muualta kuin kotikoneeeltani. Tekosyitä, tekosyitä.

Viimeisin näkemäni teharin jakso käsitteli jengisotia- se jakso siis, jossa Abby kaapattiin gettogangstojen mukaan. Aihehan on hirvittävän mielenkiintoinen. Siinä oli se kolmiyhteys joka tappaa eniten amerikkalaisia- nimittäin aseet, autot ja tupakka. Yleisimmät kuolinsyyt nuorten keskuudessa ovat liikenneonnettomuudet. Tupakoinnin terveysriskeistä ei varmasti tarvinne edes mainita, ja käsiaseista johtuvat kuolemat ovat sielläpäin hyvinkin yleisiä. Jos jotakuta aihe kiinnostaa, suosittelen luettavaksi Henrik Laxerin kirjan Stalking the Elephant- my discovery of America, Penguin Canada 2000. Saatavuus suomessa voi olla vähän heikkoa, kuitenkin jos tulee vastaan niin lukekaa ihmeessä.

Gettoutuminen on ongelma. Gettoutumisen korrelaatio koulutuksen, ihonvärin ja tulotason mukaan on itsestäänselvää. Amerikkalainen suhtautuminen gettoihin on sitten pikkuisen oudompaa. Gettoja (tai joskus ihan suoranaisia slummeja) käsitellään lähinnä ongelmina jotka pitää saada eristettyä yhteiskunnasta. Tähän on kaksi tapaa. Joko yritetään purkaaa getot- tai sitten ajatellaan että "antaa olla, me oltiinkin tästä jo lähdössä." Tämä on se vaarallisempi vaihtoehto. Ajaessani muutama vuosi takaperin Detroitissa näin korttelitolkulla poltettuja taloja- aivan kaupungin keskustassa. Kysyessäni syytä moiseen minulle kerrottiin, että ne ovat jääneet siihen vuoden 1982 (?) mellakoista. Ei niitä kuulemma ollut syytä purkaa- maan arvo oli niin alhaista että ei kannattanut ja kaikki "kunnon ihmiset" ovat kuitenkin muutaneet jo suburbiaan- lasivankilaan mitä vartioivat aidat ja vartijat. Kyllä se pisti ihmetyttämään - miten kaupungin keskustaan voi jäädä korttelitolkulla aavekaupunkia?

Teharin jaksossakin käsiaseet ja getto liittyivät huomattavalla tavalla yhteen. Niin se valitettavasti on oikeassakin elämässä. Amerikassa käsiaseen omistaminen on perusoikeus. Tai oikeastaan, se on velvollisuus. Erityisesti syvässä etelässä käsiaseen omistamattomuus on heikon ihmisen merkki. Aseistuminen ei itsessään ole ongelma. Onhan Suomessakin tilastojen valossa mökit täynnä pyssyjä. USAn naapurimaassa Kanadassa on suhteellisesti enemmän aseita kuin Yhdysvalloissa. Aseisiin liittyviä henkirikoksia on noin tuhannesosa Yhdysvaltain vastaavasta. Aseisiin on ladattu niin paljon odotuksia, toiveita ja uskoa -aseet ovat niin loistava brändi- että se on helpointa myydä juuri niille ihmisryhmille jotka ovat altteimpia markkkinoinnille- heikosti koulutetuille ja köyhille. No, tulokset ovat sitten nähtävissä. Korkeina henkirikoslukuina- ei se pyssy takaakkaan parempaa elämää, päinvastoin.

Tehari olisi voinut vähän paneutua tähän puoleen enemmän, mutta ei se jakso huono nytkään ollut. Tupakoinnista ja Marlboro- miehestä voin kirjoittaa myöhemmin tällä viikolla lisäöä. Toivottavasti pääsen torstaina telkkarin ääreen... Pitää muuten toivoa, että tässä postauksessa olisi kappalejaot kohdillaan. Editointivaiheessa ne ovat, preview vetäisee koko paskan yhteen pötköön..

Nyt soi Radio Helsinki.

24.3.05 Sellaista sattuu -vai sattuuko sittenkään?

Jakson alku jätti vähän kylmäksi- on se nyt perkele jos ei heti kärkeen pääse intuboimaan. Asiaa paremmin tuntevat voinevat vastata; onko intubaatio normaali varotoimenpide hätätilapotilaalle? välillä tuntuu että joka ainoaan jalkasieneen ja syfilikseen Teho-osaston ihanan söpöt pojat ja tytöt lyövät kuokan kurkkuun. Näppärämmät meistä suorittavat tietysti intubaation linkkarilla ja kuulakärkikynällä. noniin asiaan, asiaan.

Tämänkertainen jakso oli rakenteeltaan edellistä tavanomaisempi. Teharissa kulkee yleensä kaksi isompaa ja epälukuinen määrä sivuhahmoja tarinaa kuljettamassa. Tällä kertaa pääosassa oli raiskattu Louise ja teiniäiti Chin-mai (tai sinnepäin, aasialaisten kielten translitterointikykyni on vajavainen). Louisen tarina oli ällöttävä moraalinen tekopyhä pohdiskelu yksilön ja yhteisön eduista ja niihin liittyvistä seuraamuksista, Chin-Main tarina mielenkiintoisempi.

Teiniraskaudet ovat olemassaoleva asia Pohjois-Amerikassa. On vaikeaa ymmärtää mikä on ongelman laajuus, varsinkin meidän näkökulmastamme. Guttmacher- instituutin raportti (http://www.guttmacher.org/pubs/covers/state_pregnancy_trends.html) antaa kuvaa ongelmasta ja sen dimensioista. Joka vuosi Yhdysvalloissa 17- vuotiaat ja alle synnyttävät 200,000 lasta. Aborttilukuja en tähän hätään löytänyt, mutta nekin ovat aika huikeat. Todella ikävän ongelmasta tekee sen vahva korrelaatio etniseen alkuperään, koulutustasoon ja tuloihin -toisin sanoen mitä köyhempi olet, sitä todennäköisemmin tulet teiniraskaaksi ja liityt kehään.

Chin-Main tarina, vaikkakin fiktiivinen ja kovasti väritetty, ei ollut ollenkaan kaukaa haettu. Nuori, köyhästä perheestä oleva aasialainen täyttää liiaksikin stereotypian. Seksi on Yhdysvalloissa oikeasti tabu. Seksistä ei todellakaan ole sallittua puhua, varsinkaan jos siihen liittyy nuoria. Seurauksena on sitten Ameriikka sellaisena kuin me sen tunnemme: toisella puolella maailman ulkonäkökeskeisin, eniten pornoa ja ulkonäköteollisuutta tuottava maa- toisella puolella vanhoillinen; tabuihin ja raamattuun nojaava maa. Vahva polarisaatio aiheuttaa Chin-Main tyyppisiä tapauksia. Vielä pykälän ikävämpää asiasta tekee sen poliittis-uskonnollinen luonne. Aborttioikeudet ovat keskeisimpiä republikaanien ja demokraattien kiistakapuloita ja seremoniallisesti aborttilaki onkin ensimmäinen mitä muutetaan, kun valta vaihtuu valkoisessa talossa. Minun mielestäni jossain määrin jopa inhottavaa, että kansanterveydellisestä ongelmasta tehdään politiikkaa. Vaikka taitaaa se nykyään olla pienimpiä murheita siellä päin.

Teharikin sortui siihen helppoon ratkaisuun: lopussa Chin-Mai tunnustaa vauvansa, ja katsoo tulevaisuuteen pitäen veljeään kädestä- miten minulle nyt tästä tuli sitten mieleen Neuvostoliiton propagandajulisteet? Jakso sivuutti kokonaan ongelman ytimen -teiniraskaus, vanhoillinen äiti, vaikea perhe- siitä ne ongelmat sitten vasta alkavatkin. Ja valitettavasti tulevaisuus on vahvasti alamäessä heti kärjestä. Viihdeohjelmana se tavallaan annettakoon anteeksi.

Kysymykseksi jääkin kestääkö Kovacin ja Samin suhde tapahtuneen altruismin ja utilitarismin valtamerten yhteentörmäyksen, ja tehdäänkö teharissa yhtä kökköjä tarinoita myös ensi jaksossa?

Kommentoikaa ihmeessä, minä pidän dialogista. (Helvetinkö takia sitten blogeja kirjoittelen, kissin chattiin lähtee hän)

Nyt soi: Dedushki: P.R.no

Mikä tämä sitten on?

Niinkuin nimestäkin voi päätellä, tämä blogi kohdistuu teho-osastoon. Siis siihen TV-sarjaan. Ajattelin joka viikko tilittää tuntemuksiani teharista (miksei monista muistakin asoista) ja yrittää itsekseni analysoida sarjaa. Itse olen siihen ollut addiktoitunut jo jonkin aikaa (useita vuosia itseasiassa) ja yllättävästi tuttavapiiriini on valiokoitunut ihmisiä jotka sitä myös seuraavat. Kuin myös tyttöystäväni.

Itseasiassa sarjan englanninkielinen nimi on ER, mikä taas tarkoittaa Emergencyä, mikä vastaa lähinnä ensiapupolia. Kieltämättä Ensiapu sarjannimenä olisi vähän vähemmän svengaava. Teho-osasto on englanniksi Intensive Care Unit. Joskus jututtamani ambulanssimies sanoi että Teho-osaston meininki näyttää lähinnä tykistökeskitykseen joutuneelta joukkosidontapaikalta, harvoin Suomessa akuutteja hätätilapotilaita tulee ovista ja ikkunoista kaiken aikaa. Arveli, että harvoin siellä Ameriikassakaan.

Viime Viikon teharissahan keskityttiin yhteen ainoaan ihmiseen. Ratkaisu oli uusi mutta ei sinällään yllättävä, jatkuva peruspotilaiden henkiin rytkäyttely rupeaa 11. tuotantokauden jälkeen olemaan aika haastava alusta juonen kehitykselle. Tällä kertaa keskityttiin entiseen linnakundiin ja alkoholistiin, joka hoippui vastaanottoon. Jakso oli oikeastaan hyvin haastava ja intensiivinen. Melodramaattisuus meni tosin jossain kohdin vähän yli. Flashback- tyyliset jaksot tukivat kyllä tarinaa, mutta tuntuivat vähän turhan tehdyiltä.

Mikä sitten rakensi draaman kaarta tämän viikkoisessa teharissa? Alkoholistin tahdonalainen hoidottomuudentahto (olipa ilmaisu!) ja elämästä luopuminen, rinnastettuna lääkäreiden ultimaalisena tavoitteena olevaan ihmiselämään suojeluun.

Teho-osasto on toki viihdettä, mutta sisältää hyvin monimerkityksellisiä symboleja, varsinkin jos tuntee sarjan kulttuuri-ympäristöä (Pohjois-amerikkaa) vähän paremmin. Viime aikoina uutisissa on ollut 15 vuotta kasviksena olleen naisen ympärillä vellovat raivoisat oikeustaistelut, mitkä ovat perinjuurin samaa sisältöä. Jakso sisälsi näpäytyksen (tai oikeastaan esitti kysymyksen) eutanasiasta ja sen problematiikasta. Chigago, missä sarja siis fiktiivisesti tapahtuu, on arvoiltaan noin yleisesti niinsanottua "sinistä" amerikkaa, eli liberaalia ja demokraatteja äänestävää: ilmapiiriä, missä eutanasia saatettaisiin hyvinkin hyväksyä, siinä missä homoliitot, rotujen väliset suhteet ja irakilaisten ihmisoikeudet (sori piikki)- kun taas "punainen" amerikka eli se minkä me tunnemme "syvänä etelänä" tai punaniskojen maana ei voisi millään tapaa ikinä hyväksyä moista. Suurimpana syynä tietysti katolinen tai presbyteerinen uskonto. Sarjaa, joka näytetään ympäri maailmaa voi esittää näitä kysymyksiä, mutta herättää aivan varmasti myös hurjiakin mielipiteitä.

Sarja esitti kyllä voimakkaan mielipiteen eutanasian puolesta- tai jos nyt ollaan tarkkoja niin ihmisen itsemääräämisoikeuden puolesta, teknisestihän eutanasiaa ei tapahtunut. Tässä lyhyt analyysi tämänkertaisesta sarjasta. Kommentoikaa ja lukekaa lisää! Enpä tiedä saanko ensi viikon jaksoa katottua, toivotaan!

-tBa